Tunnesyöminen - Sokerin vai selittelyn makua?
Kun käsi hamuaa karkkipussia tai suklaalevyä, huomaatko vetoavasi sokeririippuvuuteen? Onko sokeririippuvuutta olemassa ja miten se toimii? Tunnesyömiseen perehtynyt psykologi Katarina Meskanen kertoo tästä hankalasta aiheesta.
Sokeririippuvuus herättää paljon tunteita ja keskustelua, mutta sitä ei ole tästä huolimatta pystytty todistamaan objektiivisesti. Ilmiön olemassaoloa tukemaan nostetaan usein rotilla tai hiirillä tehtyjä eläinkokeita, joita ei kuitenkaan voi sellaisenaan soveltaa ihmisen käyttäytymiseen. Ihmisellä syömiseen liittyy myös morkkiksen ja syyllisyyden tunteita, joita ei taas sellaisenaan voi verrata rottien ja hiirien toimintaan. Sokeririippuvuuteen vetoaminen tarjoaa Meskasen mukaan alibin omalle syömiselle, sillä koetaan, ettei tilanteelle voi tehdä itse mitään, kun on riippuvainen. Sokeria itsessään pidetään myös riippuvuutta aiheuttavana, mutta mitään yksittäistä riippuvuutta aiheuttavaa ruoka-ainetta ei ole osoitettu olevan.
Himoa vai riippuvuutta?
Meskanen huomauttaa, että myös hedelmät sisältävät sokeria, joka toimii vastaavalla tavalla muuttuen glukoosiksi ja toimien aivoissa polttoaineena. Kuitenkin esimerkiksi suklaan antaminen kapselina ei aiheuttaisi samanlaista mielihyvää kuin heroiinin antaminen kapselissa heroiiniriippuvaiselle.
Meskasen mukaan monelle äkillinen verensokerin nousu tuottaa voimakasta mielihyvää, mutta sen hakeminen itsessään ei täytä riippuvuuden kriteerejä. Herkkuhimo saattaa tuntua hyvinkin voimakkaalta, mutta kaikki himo ei ole riippuvuutta.
Mihin oma suhde ruokaan pohjautuu?
Ruokasuhteen pohja rakennetaan lapsena ja vanhemmat saattavat käyttää ruokaa herkästi palkintona tai rangaistuksena. Lasta kehotetaan syömään ruoka, jotta saa jälkkärin tai läksyt tehtyään voidaan saada palkintona jokin herkku. Päinvastoin herkkujen kieltämistä ja poisottamista käytetään rangaistuksena.
Meskasen mukaan kunnon ruuan syöminen ennen jälkkäriä on sinällään hyvä tapa, mutta ruokaan ei saisi yhdistää palkintoarvoa tai ansaitsemislogiikkaa. Tällöin herkut eivät nouse palkintopallille, eikä lapselle muodostu käsitystä, että täytyy tehdä jotain ansaitakseen herkut. Meskanen huomauttaa, että lapsena opittuja tapoja toistetaan usein aikuisuudessakin. Monet hänen keski-ikäisistä asiakkaistaan ovat kertoneet, että heitä on lapsena rakastettu ruualla.
Meskasen mukaan ruokakulttuurissamme on mahtavaa, että vaikkapa hyvän ruuan tekemisellä osoitetaan välittämistä ja rakkautta, mutta näiden osoittamiseen täytyy tämän lisäksi olla muitakin keinoja. Näin herkut eivät muodostu palkinnoiksi eikä niiden syömiseen liitetä sääntöjen noudattamista.
